”Jotkut muodostavat chatbotteihin tunnepitoisen suhteen”, sanoo Janne Lindqvist.
Hän on tietotekniikan professori ja vastuussa Aalto-yliopiston teknillisen psykologian pääaineesta. Työkseen hän tutkii, miten teknologia vaikuttaa ihmisten elämään.
ChatGPT ja muut laajat kielimallit jäljittelevät ihmisten ajattelua niin hyvin, että moni pitää niitä kivana kaverina, Lindqvist sanoo.
”Kun ne koulutetaan ihmisten kirjoittamilla teksteillä, ne vaikuttavat ihmisen kaltaisilta. Jotkut kyselevät esimerkiksi keskustelupalstoilla, onko ok tuntea chatbottia kohtaan voimakkaasti.”
Kielimallilla ei kuitenkaan ole tietoisuutta eikä se ajattele tai tunne itse mitään, Lindqvist muistuttaa.
”Se vain tekee laajan tekstiaineiston pohjalta ennustuksia siitä, mikä sana voisi tulla seuraavaksi, ja tekee sen hämmästyttävän hyvin.”
Ihmisten kanssa toimiminen on paljon monimutkaisempaa, sillä ihmisillä on aina omat toiveensa, tarpeensa ja elämänhistoriansa. Siksi ihmissuhteisiin sisältyy riski: voi joutua pettymään, tulla torjutuksi, joutua sietämään vaikeitakin tunteita.
”Ihmisten kanssa pärjäämistä oppii kuitenkin ennen kaikkea muilta ihmisiltä. Jokainen todellinen yhteys toiseen ihmiseen on myös ainutlaatuinen mahdollisuus. Me olemme kuolevaisia, ja seuraavana hetkenä toinen tai itse voi olla poissa.”
”Ihmisten kanssa pärjäämistä oppii kuitenkin ennen kaikkea muilta ihmisiltä. Jokainen todellinen yhteys toiseen ihmiseen on myös ainutlaatuinen mahdollisuus.”
Arjen kitka on vähentynyt tekoälyn yleistymisen ja automaation myötä. Vastareaktiona puhutaan kitkan tietoisesta lisäämisestä. Ajatuksena on, että elämä voi tuntua merkityksettömältä, jos kaikki tapahtuu liian nopeasti ja vaivattomasti.
”Ja jos ei itse tee sitä joskus epämiellyttävääkin ajattelutyötä, ei opi. Aivoja voi ajatella lihaksena, joka surkastuu, jos sitä ei käytä.”
Oppimisessa olennaista on, että rasittaa aivojaan, turhautuu välillä ja nukkuu sitten yön yli niin, että aivot saavat työstää päivän tapahtumia ja opiskeltuakin, Lindqvist sanoo.
Hänkin kaipasi itsensä haastamista ja alkoi jokin aika sitten opetella rumpujen soittoa.
”Välillä se on tosi turhauttavaa, koska ei ole ollenkaan helppoa koordinoida neljää raajaa. Opettelun matka kuitenkin kiehtoo. On tosi palkitsevaa, kun pystyy soittamaan jotain, mikä kuulostaa musiikilta eikä mätkimiseltä.”
|
|
| Janne Lindqvist muistuttaa, että aivoja voi ajatella lihaksena, joka surkastuu, jos sitä ei käytetä. Itsensä haastamiseksi Lindqvist aloitti rumpujen soiton opettelun. |
Tekoäly saattaakin herättää monet ymmärtämään ihmisen tekemisen arvon. Jos kone pystyy tuottamaan hetkessä virheetöntä tekstiä, kuvaa ja musiikkia, katse saattaa kääntyä lopputuloksesta tekemisen prosessiin. Se, miten ihminen on teosta tai tuotetta työstänyt, tuo lopputulokseenkin jonkinlaista inhimillistä lisäarvoa.
Lindqvist kertoo itsekin ostaneensa esimerkiksi käsintehtyjä, teollisia vastineitaan kalliimpia puukauhoja, koska pitää niitä myös esteettisesti niin tyydyttävinä. Ihmisen panosta hän kaipaa myös esittävässä taiteessa.
”Saatamme arvostaa tekoälyllä luotuja digitaalisia temppuja esimerkiksi elokuvissa. Esimerkiksi teatterin tai festivaalin lavalla haluamme kuitenkin nähdä ihmisiä, emme robotteja. Paitsi ehkä kuriositeettina.”
Hyvin paljon ihmistä muistuttavat robotit eivät myöskään kutsu luokseen, vaan päinvastoin tuntuvat usein karmivilta. Torjuvaa reaktiota tuttuun mutta jollain tapaa poikkeavaan kutsutaan Lindqvistin mukaan outo laakso (uncanny valley) -ilmiöksi.
Ilmiö kertoo omaa kieltään siitä, ettei ihmisen kaltaisuus synny vain ulkonäöstä tai kielestä. Ihmisten välinen vuorovaikutus on paljon kokonaisvaltaisempaa.
Outo laakso -ilmiö kertoo omaa kieltään siitä, ettei ihmisen kaltaisuus synny vain ulkonäöstä tai kielestä. Ihmisten välinen vuorovaikutus on paljon kokonaisvaltaisempaa.
Kun etätyöt yleistyivät korona-aikana, monissa yrityksissä huomattiin, kuinka paljon ihmisten kohtaamisesta jää pois, jos ne tapahtuvat vain ruudulla. Kahvitauoilla ja käytävillä siirretään paljon epävirallista tietoa, ideoidaan uutta ja vahvistetaan luottamusta, joka auttaa jaksamaan.
Sama koskee työssä oppimista.
”Monia junioritason tehtäviä voidaan tehdä hyvin nopeasti laajojen kielimallien avulla, mutta meille ei kehity senioriosaajia, jos juniorit eivät pääse kehittymään töitä tekemällä ja senioreilta oppimalla.”
Lindqvist muistuttaa, että silti kaikki työ ei ole kehittävää eikä ole itseisarvo pitää ihmistä missä tahansa tehtävässä.
”Monissa tehtävissä ihminen toimii jo nyt lähinnä koneen osana.”
Esimerkkinä tällaisesta työstä Lindqvist mainitsee verkkojakeluyhtiö Amazonin, jonka varastoissa järjestelmä jakaa tehtävät ja mittaa työntekijöiden suoriutumista.
Kun koneet pystyvät hoitamaan yhä useammat tiedolliset ja tekniset tehtävät, työntekijän valtiksi voi nousta kaikki se, mikä erottaa ihmisen koneesta: kehollinen läsnäolo, taito peilata toista olemuksellaan, kyky oppia toisilta.
”Toisin kuin robotit, me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä ja osa luontoa niin hyvässä kuin pahassa.”
|
|
| Sekä Janne Lindqvist (vas.) että Lauri Järvilehto uskovat, että tekoälyn tuottama virheettömyys tuo esiin inhimillisyyden arvon. |
”Tekoäly banalisoi virtuositeetin.”
Näin sanoo filosofi, tietokirjailija, yritysvalmentaja Lauri Järvilehto, joka työskentelee Aalto-yliopistossa yliopistonlehtorina ja työelämäprofessorina.
Uusilla tekoälytyökaluilla voi tuottaa nopeasti huoliteltuja tekstejä, siloiteltuja kuvia ja viimeistellyltä kuulostavaa musiikkia. Siksi suhtautuminen tekniseen virheettömyyteen on muuttumassa.
”Tekoäly on tehnyt teknisestä huippuosaamisesta niin arkipäiväistä, että se vie siitä särmän. Nykytilanteessa kiinnostavampaa on, onko ihmisellä jotain sanottavaa.”
Aiemmin musiikkituottajana työskennellyt Järvilehto vertaa tilannetta musiikinteon tekniseen murrokseen. 1980-luvulla yleistyivät rumpukoneet ja 1990-luvun lopulla autotune, jolla voi korjata laulun virettä.
”Kun autotunella kaikki laulajat saadaan laulamaan prikulleen nuotilleen, on kiva kuunnella vaikka Bob Dylania tai Leonard Cohenia, jotka eivät välttämättä vedä ihan täysin oikeaan nuottiin, mutta joilla on tulkinnallista syvyyttä.”
Samalla tavoin tekoälyn tuottama sliipattu ja steriili jälki voi synnyttää kaipuun johonkin elävämpään.
”Kun on helppo tehdä virheetöntä, inhimillisen prosessoinnin arvo korostuu. Ihmisen tulkinta puutteineen ja epätäydellisyyksineen voi tarjota rikkaamman kokemuksen.”
”Tekoäly on tehnyt teknisestä huippuosaamisesta niin arkipäiväistä, että se vie siitä särmän. Nykytilanteessa kiinnostavampaa on, onko ihmisellä jotain sanottavaa.”
Luova työkalu, jota voi käyttää viisaasti tai typerästi.
Sellaiseksi Järvilehto tekoälyä luonnehtii. Se on hänestä on samaan tapaan kaksiteräinen miekka kuin sosiaalinen media, joka voi yhdistää ihmisiä, usuttaa heidät toisiaan vastaan tai houkutella heidät selaamaan loputtomiin tyhjänpäiväisyyksiä.
”Jos tekoälyä käyttää oikein, mahdollisuudet inhimillisen kyvykkyyden lisäämiseen ja monipuolistamiseen ovat valtavat. Jos sille kuitenkin antaa vallan, riskinä on, että ihmisen oma luovuus, ajattelu ja päätöksentekokyky surkastuvat.”
Tekoälytyökalut antavat Järvilehdon mukaan ihmisille mahdollisuuden valita, mihin he käyttävät aikaansa ja osaamistaan. Ne myös mahdollistavat uusia aluevaltauksia.
Järvilehto itse käyttää tekoälyä esimerkiksi luentojensa kuvittamiseen ja mobiilipelin prototyypin koodaamiseen, koska ei itse osaa kuvittaa tai koodata.
”Tekoälyn tehtäväksi ei kuitenkaan kannata antaa ilmaisumuotoja, joihin itsellä on kykyjä.”
Järvilehdolle yksi tällaisista merkityksellisistä ilmaisumuodoista on musiikki. Siksi hän soittaa levyillään kaikki instrumentit itse. Toinen tärkeä ilmaisumuoto on kirjoittaminen.
”Se on minulle ajattelun jatke ja keino keksiä uusia asioita. Siksi en tuota tekoälyllä tekstiä vaan käytän sitä vain kirjojen ideoinnissa, sparrauksessa ja faktantarkistuksessa.”
Hän ei silti pidä ongelmana sitä, jos joku toinen käyttää tekoälyä tekstin tuottamiseen. Siinäkin ratkaisevaa on, miten ihminen käyttää omaa ymmärrystään.
Jos tekee yksinkertaisen promptin ja tyytyy ensimmäiseen tekoälyversioon, saa luultavasti liukuhihnasisältöä. Mitä tarkemmin kuvaa tavoitteensa, sitä sävykkäämpi lopputuloksesta voi tulla.
|
|
| Tekoälyä, kuten vaikkapa sosiaalista mediaa, voi käyttää viisaasti tai typerästi. Lauri Järvilehdon mukaan keskeistä on se, miten tekoälyä käyttää: vapauttaakseen omaa aikaa ja kapasiteettia vai ulkoistaakseen ajattelun. |
Ihmisen luovuuden ja ajattelukyvyn vaaliminen on tärkeää myös työelämässä, Järvilehto sanoo.
Siksi tekoälyyn ei kannata suhtautua organisaatioissa vain uutena teknologiana, joka työntekijöiden pitää opetella.
”Tekoäly tarkoittaa ratkaisuja, jotka mallintavat erilaisia ajattelumuotoja, ja se soveltuukin etenkin ajattelukyvyn kasvattamiseen ja tehostamiseen. Siksi tekoälyn käyttöönotto ei mielestäni ole IT-hanke vaan HRD-hanke.”
HRD (human resource development) tarkoittaa henkilöstön osaamisen ja kykyjen kehittämistä.
Perinteinen työkalukeskeinen valmentaminen on Järvilehdon mukaan ongelmallista myös siksi, että tekoälyratkaisut kehittyvät niin hurjaa vauhtia.
”Esimerkiksi yhdeksän viime kuukauden aikana erilaiset automaatio- ja agenttiratkaisut ovat kehittyneet valtavasti.”
”Tekoälyn ei pidä antaa kapeuttaa ihmisen roolia, vaan sen avulla pitäisi vapauttaa aikaa ja kaistaa entistä merkitykselliseempään tekemiseen.”
Siksikin koulutuksissa on järkevää siirtää huomio tekoälytyökalujen ominaisuuksista siihen, miten ihmiset voivat käyttää tekoälyä esimerkiksi ideoiden testaamiseen, uusien näkökulmien etsimiseen ja ajattelunsa sparraamiseen.
Järvilehto kannustaa organisaatioita kokeilemaan, jakamaan kokemuksia ja oppimaan vertaisilta. Avoimessa ilmapiirissä myös epäonnistumisista voidaan ottaa opiksi.
”Tekoälyn ei pidä antaa kapeuttaa ihmisen roolia, vaan sen avulla pitäisi vapauttaa aikaa ja kaistaa entistä merkitykselliseempään tekemiseen.”
Viime kädessä tekoälyn hyödytkin siis ratkaisee ihmisen oma, ainutlaatuinen näkemys ja kyky ajatella yhdessä muiden kanssa.
