Jakamistalouden palveluiden jälkipyykki – Avuksi laajempi kestävyyden tarkastelu

Kun jakamistalous löi itsensä läpi, nostettiin hyödyistä usein esiin resurssiviisaus ja ekologiset näkökulmat.

Jouni Juntunen, 29.02.2016

Jakamisella voidaan esimerkiksi parantaa ekotehokkuutta. Kuljetuksissa voidaan nostaa auton käyttöastetta, jolloin periaatteessa tarvitaan vähemmän autoja ja laskennallisesti ekotehokkuus kasvaa. Kuuluisin esimerkki autojen hyödyntämisestä tällä tavoin on Uber. Huoneistojen ja asuntojen jakamisessa tyyppiesimerkki on Airbnb. Molemmat palvelut ovat levittäytyneet nopeasti ympäri maailmaa ja ovat laajasti kuluttajien tietoisuudessa.

Jakamistalouden palvelu tuo esiin kiinteän resurssin tai työvoiman olemassaolon ja näiden vajaakäytön. Toisaalta se paljastaa resurssien, työvoiman ja osaamisen tarpeen. Jakamistalous, tai kuvaavammin sanoen välittäjätalous, järjestelee eri osapuolet yhteen. Kaiken tämän mahdollistaa internet ja yhteiskunta, jossa suuri osa kansalaisista on käytännössä reaaliaikaiset kiinni verkossa.

Usein tuotteiden tai muun kiinteän omaisuuden jakamiseen yhdistyy myös kuluttaja-tuottajan toteuttama palvelukomponentti. Uber ja Airbnb ovat myös esimerkkejä tuotepalvelusysteemistä, joka rakentuu osittain kuluttaja-tuottajien tekemän oman työn varaan, esimerkiksi auton ajamisen tai asuntojen vuokraamisen organisoinnin ja siivoamisen muodossa. Mielenkiintoista on, miten tutussa ympäristössä tehty näkyvän talouden ulkopuolella oleva toiminta siirtyy rahatalouden piiriin ja työksi josta tavalla tai toisella maksetaan. Pitäisikö tällöin työn muuttua  perinteisellä tavalla verotettavaksi ja tulisiko sillä olla vaikutus sosiaaliturvaan, kuten eläkkeeseen?

Uuden jakamistalouden palvelun tehdessä todellisen läpimurron, mediassa käytävään keskusteluun ovat tulleet mukaan palvelun tuomat ongelmat. Jakamistalouden jalkauttavat yleensä startup-yritykset, ja startup-kultuuri rakentaa ja testaa legitimiteettinsä toimimalla, ei kyselemällä virkamiehiltä. Oikeus toimia selvitetään menemällä markkinoille. Laidansäädännölliset ongelmat ratkaistaan sitten, kun niitä tulee eteen. Se mikä on aloittavalle yritykselle mahdollista ei kuitenkaan ole välttämättä järkevää olemassa olevalle toimijalle. Jos riitely johtaa oikeuteen ja päätös tulee kalliiksi, aloittavan yrityksen pääosin tietopääomasta muodostuva kassa ei ole suuri menetettävä. Startup päätyy epäonnistuneeksi kokeiluksi ja pahimmassa tapauksessa lopettaa toiminnan. Suuri yritys ei helposti halua ottaa samanlaista riskiä. Voidaankin kysyä, onko jakamistalouden uusien mallien kokeileminen käytännössä mahdollista vain uusille toimijoille? Eikö ole mahdollista löytää kehityspolkua ja toimintatapaa, jossa vakavarainenkin uskaltaa olla mukana?

Jotta jakamistalouden uudet mahdollisuudet muuttuisivat laajasti kiinnostaviksi, täytyy jakamistalous ja sen liiketoimintamallit nähdä laajemmin kuin ratkaisuna resurssiviisauteen tai työn uudenlaisena digitaalisena järjestelemisenä, jossa kuluttajien vapaa-ajalla tapahtuvaa toimintaa muutetaan verottomaksi lisätienestiksi ja keikkatalouden tarpeisiin sopivaksi. Liiketoiminnan täytyy ratkaista yhteiskuntamme ongelmia niin, että myös “triple bottom line” on kunnossa. Innovaation tulee olla myös sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä. Nykyisissä menestyneimmissä malleissa teknisen alustan välittämisestä ottama palkkio saattaa olla huomattavan suuri, jopa yli 20 prosenttia, kun perinteiset ostajan ja myyjän yhdistämisen provisiot ovat olleet noin nollasta (osakemarkkinat) viiteen prosenttiin (kiinteistövälitys). Korkean palkkion ylläpitäminen perustuu tietyssä markkinaraossa saavutettuun monopoliasemaan. Taloudellisen kestävyyden yhdeksi ratkaisuksi on ehdotettu osuuskuntamallia. Sosiaalisen kestävyyden huomioiminen vaatii usein tapauskohtaista tarkastelua, mutta epäsuoria vaikutuksia voi olla hankalakin tarkastella.

Miten sitten yrityksen, joka suunnittelee uutta kuluttajien yhdistämiseen ja valjastamiseen kuluttajatuottajiksi tähtäävää palvelua, kannattaisi toimia, jotta jälkipyykkiä ei tulisi? Esimerkiksi kannattavuus olisi syytä laskea sen mukaan, että yhteiskunnan velvoitteet tulisivat täytettyä. Palvelu voi olla globaali, mutta teknisesti sen pitäisi olla niin joustava, että paikalliset vaatimukset työn tekemiseen liittyvistä velvoitteista voidaan huomioida automaattisesti. Toisin sanoen teknologisen tuotteen, joka perustuu verkostoitumiseen, tulisi olla siltäkin osin verkostoitunut, että se kykenee digitaalisesti ja automaattisesti siirtämään tietoa tarvittaville viranomaisille. Jos uuden jakamistalouden innovaation todelliset hyödyt ja tehokkuuden nosto ovat vanhaan ratkaisuun nähden riittävät tai jopa ylivoimaiset, luulisi innovoivan yrityksen pystyvän helpostikin täyttämään yhteiskunnan asettamat velvoitteet.

Jouni K. Juntunen toimii Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa johtamisen laitoksella tutkijatohtorina ja kouluttaa Aalto PRO:n Diploma in Responsible Business and Environmental Management - Kilpailuetua vastuullisuudesta -koulutusohjelmassa.

Luet nyt: Aalto Leaders' Insight: Jakamistalouden palveluiden jälkipyykki – Avuksi laajempi kestävyyden tarkastelu

Tilaa parhaat palat sähköpostiisi

Aalto Leaders' Insight on aikakauslehtimäinen kokoelma artikkeleita, tarinoita ja näkemyksiä johtajuudesta, liiketoiminnasta ja itsensä kehittämisestä. Käsinpoimittu englanninkielinen Highlights -uutiskirje lähetetään tilaajille korkeintaan kaksi kertaa kuukaudessa. Tilaus on helppo perua. Katso esimerkki.

Tietojasi käytetään markkinointitarkoituksiin. Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt tämän. Katso tietosuojapolitiikka.